Eevan tie alttarille -teoksen tarkoituksena on esipuheen mukaan nostaa naiset näkyviin kirkon perinteessä. Suomalainen kirkkohistoria on kuvannut kirkon merkkimiesten vaiheita, mutta toinen puolikas ihmiskunnasta on jäänyt lähes kokonaan huomiotta. Nyt on aika tarkastella kristinuskon historiaa naisten näkökulmasta.
Kirkon naisten historia alkaa Eevasta. Martti Nissinen pohtii, oliko syntiinlankeemus Eevan syytä, ja päätyy johtopäätökseen, jossa Adam on yhtä paljon syyllinen. Nainen on aktiivinen ja aloitteellinen osapuoli, joka kykenee itsenäiseen ajatteluun, mutta tämä ei voi tehdä naisesta syyllisempää kuin miehestä. Mies ei kyseenalaista naisen valintoja, vaikka yrittääkin myöhemmin sysätä syyn tämän niskoille. Yllättävää on, että Jumala rankaisee käärmettä, koska tämä yllytti naista, ja miestä, koska tämä teki niin kuin nainen käski. Naisen rangaistuksen syytä syntiinlankeemuskertomuksessa ei sen sijaan mainita. Nissisen mukaan lukijaa jää ihmetyttämään paratiisista karkotuksen syy. Karkotus ei ole rangaistus hyvän- ja pahantiedon puun hedelmien syömisestä, vaan Jumalan halusta varjella elämän puun hedelmät. Jumala ei kuitenkaan ole alun perinkään kieltänyt niiden syömistä, aivan kuin ikuinen elämä olisi koko ajan ollut ihmisten ulottuvilla, mutta he eivät tarttuneet siihen. Elämän puun hedelmät tulevat ongelmiksi vasta ihmisten saatua tiedon hyvästä ja pahasta.
Antti Marjasen artikkelista käy ilmi, että ajanlaskun ensimmäisillä vuosisadoilla diasporassa asuvilla juutalaisilla naisilla saattoi olla synagogan esimiehen tai vanhimman asema. Sekä Luukkaan evankeliumi että Apostolien teot kertovat synagogajumalanpalveluksista, joihin naisilla oli oikeus osallistua. Avioliitossakaan juutalainen nainen ei ollut oikeudeton, vaan avioeron sattuessa aviomies joutui maksamaan vaimolleen hyvitysmaksun, mihin avioeroaie usein kaatui. Toiselta vuosisadalta peräisin oleva naisen antama erokirja osoittaa, että nainenkin saattoi olla avioerossa aloitteellinen osapuoli. Tämä tekee myös ymmärrettäväksi, miksi Paavali ja Markus siteeraavat Jeesuksen kannanottoja, joissa puhutaan sekä miehestä että naisesta avioeron aloitteentekijänä. Marjasen mukaan Jeesuksen käsitys naisesta oli suhteellisen vapaamielinen, muttei hänen käsityksensä kyseenalaistanut patriarkaalisia arvoja, kuten esimerkiksi juutalaista naiskuvaa mielenkiintoisella tavalla valottava Juditin kirja, joka lienee syntynyt reilu sata vuotta Jeesusta aiemmin. Jeesus ei ollut feministi.
Kirjassa valotetaan myös naisapostolien elämää. Junia tunnettiin Antti Marjasen mukaan aina 1200-luvulle asti nimenomaan naisapostolina, eikä antiikin kirjallisuuden perusteella voida olettaa, että kyseessä olisi Junianus-niminen mies. Päivi Salmesvuoren esittelemä Tekla on apokryfikirjoitusten tuntema sankarineitsyt, joka vaihtaa maallisen rakkauden Paavalin palvelemiseen ja Kristuksen rakastamiseen. Teklan askeettinen elämä tarjosi erilaisen naisen mallin, jossa haluttiin seurata aktiivisesti apostolien jalanjälkiä, pidättäydyttiin perhe-elämästä, elettiin askeesissa ja leikattiin hiukset lyhyiksi Teklan mallin mukaan. 300-luvulla Teklasta kuitenkin pyrittiin häivyttämään aktiivisen, opettavan ja kastavan naisen piirteet ja korostettiin häntä sankarillisena marttyyrinä, vaikka hän kertomuksen mukaan eli vanhaksi asti.
Marja Suhosen mukaan Tertullianus neuvoi sekä miehiä että naisia erottautumaan ympäröivän kulttuurin maailmallisuudesta ja luonnottomista tavoista. Kristillisyyden tuli säädellä elämän jokaista yksityiskohtaa ja siksi nuorten tyttöjen oli peitettävä päänsä ja käytettävä huntua, eivätkä naiset saaneet käyttää kosmeettisia aineita. Roomalaisessa, kreikkalaisessa ja egyptiläisessä oikeusjärjestelmässä avioliitto kuului yksityisen lain piiriin, eivätkä viranomaiset vahvistaneet eivätkä rekisteröineet suhdetta. Varhaiskristillisessä maailmassa tunnettiin homoavioliitot, joihin myös teologit kiinnittivät huomiota tuomiten samaa sukupuolta olevien rakkaussuhteet luonnottomiksi. Kristillisessä avioliitossa ei saanut harjoittaa seksiä mielihyvän vuoksi. Augustinuksen mukaan perisynti siirtyi lapseen hedelmöittymisen hetkellä ja siksi kaikki seksi oli synnillistä.
Meri Heinosen artikkelissa todetaan, että ajatus naisen älyllisestä vajavuudesta teki naisen soveltumattomaksi kirkollisiin tehtäviin. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, etteivät naiset olisi keskiajalla opettaneet ja saarnanneet. Naiset saivat esiintyä julkisesti, mikäli kyseessä oli armolahja tai profetia. Naismystikoiden näyt pyrittiin saamaan kirkon kontrolliin määräämällä heille rippi-isä, jonka tehtävänä oli tarkastaa näyt, auttaa niiden kirjaamisessa muistiin sekä sovittaa ne kirkon opetukseen. Monissa rippi-isien ja hengellisten tyttärien välisissä suhteissa osat kuitenkin vaihtuivat, kun ohjattava alkoi Jumalan suulla neuvoa opettajaansa. Spontaani ja kirkon valvontaan kuulumaton begiiniliike tarjosi naiselle mahdollisuuden toimia itsenäisesti. Joissakin naisten mystisissä kirjoituksissa Kristus kuvataan puolisona ja mystinen kokemus vertautuu yhdyntään sielullisena ja ruumiillisena läheisyytenä. Kristus oli ylivertainen puoliso: rikkaampi, jalompi, komeampi ja rakastavampi kuin yksikään muu sulhanen.
Riitta Tuovisen mukaan Euroopan kuuluisimmassa noitatraktaatissa (Malleus maleficarum) esitettiin selkeä oletus noidan sukupuolesta. Kirjassa annettiin ohjeita noitien tunnistamisesta, oikeusprosessien käynnistämisestä ja menettelytavoista kuulustelua, tuomitsemista ja tuomion langettamista varten. Noitatraktaatin mukaan mieheksi syntymällä Kristus soi miehille vapauden noituuden kauheuksista. Naisten alemmuus miehiin verrattuna oli älyllistä, fyysistä ja moraalista. Naiseuden ydin oli seksuaalisessa himossa. Koska naisen alkuperä oli miehen käyristyneessä kylkiluussa, nainen oli epätäydellinen eläin, jonka ainoana tavoitteena oli pettää miestä ja Jumalaa. Tuovisen mukaan 1400-luvun teologinen keskustelu painottui oppiin paholaisesta sekä sukupuolimoraaliin. Demonologia eli oppi pahoista hengistä kiinnosti kirkonmiehiä siinä määrin, että sen pääkohdat haluttiin välittää myös kansalle. Noin kaksi kolmasosaa syytetyistä noidista oli 1400-luvun asiakirjoissa naisia. Tyypillinen noita oli leskinainen, joka johdatti nuoren noidan sukupuoliyhteyteen paholaisen kanssa. Vaaravyöhykkeessä olivat erityisesti kätilöt ja prostituoidut.
Varsin erikoiselta tuntui siirtyä naisnoitia käsittelevästä luvusta Kaarlo Arffmanin artikkeliin Nunnasta vaimoksi. Artikkelit olisi ehkä voinut sijoitella toisinkin. Arffmanin mukaan naisen elämään vaikutti ratkaisevasti hänen sukunsa ja huonekuntansa asema sekä naisen asema huonekunnassa ja suvussa. Sukuun vasta naidun miniän asema oli yleensä heikko, mutta lasten synnyttäminen ja kasvattaminen lujitti naisen asemaa ja leskeksi jäätyään hän saattoi arvovallallaan johtaa poikiensakin huonekuntia. Ylhäisen ja laajoja oikeuksia nauttivan suvun naisten asema poikkesi tietenkin suuresti maaorjatalonpojan vaimon tai tyttären asemasta. Keskiajan käsitys uskosta vaikutti näkemykseen naisesta. Kristinusko ymmärrettiin koko elämän kestäväksi pyhiinvaellukseksi, joka päättyy taivaalliseen Jerusalemiin. Koska siellä ei enää ollut sijaa seksuaalisuudelle, sukupuoleton enkelielämä muodostui ihanteeksi jo pyhiinvaeltajan maallisella taivalluksella. Tällä tiellä oli vain yksi este: nainen. Reformaatiossa suhde naiseen kuitenkin muuttui siten, että perheenäidin tehtävä nähtiin Jumalan antamana kutsumuksena.
Tämän jälkeen kirjassa siirrytään tarkastelemaan erilaisia Maria kuvia (Päivi Setälä: Neitsyt Äiti ja Taivaan kuningatar; Elina Vuola: Latinalaisen Amerikan Maria) sekä naisen asemaa eri kirkkokunnissa (Juha Antikainen: Nainen roomalaiskatolisessa kirkossa; Eeva Raunistola-Juutinen: Nainen ortodoksisessa kirkossa). Lopuksi päädytään suomalaiseen naiseen: työläiseen, lähettiin ja teologiin (Pirjo Markkola: Työläisnaiset kirkossa; Eila Helander: Naiset lähetystyössä; Pirkko Lehtiö: Naisten pitkä tie kirkon virkoihin).
Eevan tie alttarille on siinä määrin ainutlaatuinen suomenkielinen teos naisen historiasta kristinuskossa ja kirkossa, että sen soisi kuuluvan jokaisen teologi(naise)n kirjahyllyyn. Ajoittain päätään nostavan feministisen sävyn kestää, kun ajattelee niitä hyllymetrejä, jotka on kirjoitettu kristinuskon historiasta miesten näkökulmasta. Ulkoasultaan kirja on tyylikäs ja kieleltään helppolukuinen. Puutteeksi katson sen, että artikkelin kirjoittajan nimi näkyi vain sisällysluettelossa. Sen olisi voinut laittaa näkyviin vaikkapa alatunnisteeseen ja viitteet lopussa olevan luettelon sijasta asianomaisen artikkelin kohdalle. Nyt lukemisessa oli käsityön tekemisen maku!
Maarit Hytönen
Toim. Minna Ahola, Marjo-Riitta Antikainen, Päivi Salmesvuori.
Edita 2002. 239 s. 39 e. (www.edita.fi)