ON SOVELIAS IKEENI JA KEVEÄ ON KUORMANI.
Naispastoreiden kokemuksia pappeudestaan Oulun hiippakunnassa 1980-luvulta 2000-luvun alkuun.
Satu Saarinen tarkastelee kulttuurihistorian oppiaineeseen sijoittuvassa väitöskirjatutkimuksessaan Oulun hiippakunnan naispastoreiden kokemuksia heidän työskennellessään maamme pohjoisimmassa hiippakunnassa. Tutkimusongelma on: miten naispastorit ovat kokeneet ja kokevat asemansa Oulun hiippakunnassa sen murroskauteen sijoittuvassa tilanteessa. Ensisijaisena lähdeaineistona ovat kuuden papin haastattelut. Papit ovat eri puolelta hiippakuntaa, myös heidän työskentelyseurakuntansa poikkeavat toisistaan. Haastatteluaineiston tueksi kartoitettiin kyselyin hiippakunnan naispappien kokemuksia. Kyselyyn vastasi 27 pappia 44:stä.
Metodologisesti Saarinen on lähestynyt lähdeaineistoaan kokemuskerronnan käsitteen kautta. Monitieteisen tutkimuksen käsitteellinen ja teoreettinen viitekehys löytyy kulttuurihistorian, teologisen ja uskontohistoriallisen naistutkimuksen, elämäkertatutkimuksen sekä yksilön psykodynamiikan tutkimuksen perinteestä.
Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa naisen on ollut mahdollista saada pappisvihkimys vuodesta 1988 lähtien. Maamme pohjoisimmassa, Oulun hiippakunnassa, sama mahdollisuus aukeni naisille vasta vuonna 2001. Saarisen tutkimus sijoittuu historiallisesti mielenkiintoiseen aikaan, sillä haastattelut on tehty piispanvaihdoksen myötä syntyneessä historiallisessa murrosvaiheessa. Oulun hiippakunta on ollut pitkään tunnettu naispappeusvastaisena hiippakuntana maamme evankelis-luterilaisten hiippakuntien joukossa. Hiippakunnan piispana vuosina 1980-2000 toiminut Olavi Rimpiläinen ei hyväksynyt naisten pappeutta, eikä virkakaudellaan vihkinyt naisia papeiksi. Hänen seuraajansa, piispa Samuel Salmi suhtautuu myönteisesti naisten pappeuteen ja vihkii naisia papeiksi.
Lähes kaikki tutkimukseen osallistuneet papit ovat kohdannet työssään vastustusta, lähinnä kollegoiden ja esimiesten puolelta. Kutsumusvirassa kielletyksi ja väistetyksi tuleminen on satuttanut paitsi ammatti-identiteetin tasolla, myös minä-identiteetin tasolla. Naispapit eivät kerronnassaan erota pappeutta persoonastaan, vaan kuvaavat sen olevan osa identiteettiä. Piispattomuus on koettu kipeänä puutteena. Vastustuksen keskellä naispapit ovat kokeneet voimavaroiksi työssään paitsi oman kutsumustietoisuutensa, myös seurakuntalaisten tuen. Myös läheisten, perheen ja ystävien tuki sekä työn ulkopuoliset harrastukset ovat tärkeitä jaksamisen kannalta. Vähiten varsinaista vastustusta työssään kohtasivat kirkollisissa erityisviroissa työskentelevät papit, heistä vähiten sairaalapapit.
Saarisen tutkimuksessa mukana olevat papit kokevat olevansa pohjoisen monipuolisen kristillisyyden perinteen jatkajia, mutta myös sen uudistajia ja muokkaajia tässä päivässä. Naispappien kerronnassa toistuu aidon läsnäolon käsite. Saarinen tulkitsee sen liittyvän pappina olemisen kokonaisvaltaiseen tapaan: pappeus on enemmän kuin rooli, se kerrotaan osana koko persoonaa ja elämää. Naispapit korostavat papin asemaa tasavertaisena rinnallakulkijana ja palvelijana sujuvasanaisen ja oikeaoppisen saarnaajan sijasta.
Naispappien ammatissa toimimista määrittää suhteellisen voimakas kutsumustietoisuus. Osalla tutkimukseen osallistuneista oli hengellinen koti, osalla ei. Muutama, lähinnä evankelisuuteen tai johonkin lestadiolaisuuden haaraan lapsuudessaan kuulunut pappi on aikuisuudessa irrottautunut kyseisestä perinteestä kokonaan. Suuri osa papeista ei maininnut mitään erityistä herätysliikettä hengelliseksi kodikseen. Eniten perinteisistä herätysliikkeistä naispappien taustalla ja tässä päivässä vaikutti herännäisyys.
Papit korostavat pappeuteen liittyviä hoivan ja äidillisen piirteitä. Kosketus, läsnäolo, rukous, hiljaisuus ja kuunteleminen ilman pakollista puhetta tai virttä koetaan keskeisiksi papin ammatissa. Kysymys naisten johtajuudesta kirkossa kietoutuu kysymykseen vallasta: moni naispappi ei koe edustavansa sellaista johtajatyyppiä, johon kirkossa on vuosisatojen ajan totuttu.
Naispapit ovat kokeneet ja edelleen kokevat asemansa Oulun hiippakunnassa toisaalta raskaana, mutta toisaalta mielenkiintoisena haasteena. Pioneerisesa asemassa olleet naispapit ovat siloittaneet tietä seuraavalle sukupolvelle. Piispanvaihdoksen jälkeinen aika on ladattu odotuksin.
Tiedustelut: Kirjakaupat ja Kustannus-Puntsi: www.puntsi.fi
Nid. 267 sivua
ISBN 952-5343-25-1
Hinta 25 euroa
MY YOKE IS EASY AND MY BURDEN IS LIGHT
Women Pastors experiences on their pastorhood in the Diocese of Oulu from the late 1980´s to the beginning of 21st century.
This thesis examines the experiences of women pastors working in the Diocese of Oulu. The main research question is: how women pastors have experienced their position as they have worked during historically critical period of time in the northernmost Diocese of Finland.
The primary research data consists of interviews with six pastors. The interviews have been conducted in parishes with different sizes and types. To support the interview data questionnaires were sent to women pastors in the Diocese. The questionnaire was returned by 27 pastors out of 44. The methodological tool in analysis of the data has been concept of experience narrative. Conceptual and theoretical framework of this thesis can be found in the traditions of cultural history, feminist theological research and religious history, life narrative research and the psycho dynamic research on individuals.
In the evangelical-lutheran church of Finland first women have been ordained in 1988. The first woman got her ordination in the northernmost Oulu Diocese in 2001. The Diocese of Oulu has been famous for the fact that women pastors have been strongly opposed in the Diocese - especially among the clergy. The former bishop (1980-2000) Olavi Rimpiläinen refused to ordinate women. His successor, Samuel Salmi approves of women pastors and ordinates them. Thus this research places itself in rather interesting period of time, since the interviews were conducted in the historically critical period of electing a new bishop.
Almost every one of the pastors in this research have met resistance in their work, mainly from their collegues and superiors. The resistance, opposition and avoidance has hurt women pastors, because they feel strongly that they are working under the calling. The opposition has hurt in the level of occupational-identity, but also in the deeper level of self-identity. Women pastors don't make a difference between their personal self and the pastorhood. They describe and tell pastorhood as a part of their identity. The fact, that they've felt to have left without a bishop, has been experienced as a sore defect. Living in the opposition women pastors have found as resources in work their own knowledge of strong calling and also the support of congregation members. The support of family and friends as well as activities outside the profession are also valued as recourses. Pastors working in special duties are the ones who have met the least opposition. The pastors who work in the hospitals have met least opposition.
Pastors experience that they continue, revise and renew the versatile tradition of northern Christianity today. The concept of true presence repeatedly occurs in their telling. I have interpreted it to associate with the wholeness of pastorhood: pastorhood is more than a role, it is a part of persona and a part of life. Women pastors emphasize the pastor's position as an equal companion and servant instead of being a fluent and orthodox-way speaking preacher.
Women pastors situation in their profession is determined by relatively strong consciousness of calling. Some of the pastors in my research have a religious home background, but a many don't. A few pastors, mainly those who were evangelical or a part of lestadianism by upbringing, had completely disengaged themselves from the movement. Most of the pastors didn't mention any especial revivalist movement as their spiritual home. The most affective of the traditional revivalist movements in the background and in the present day life of the pastors was revivalism.
Women pastors in this research emphasize the caring and maternal features of pastorhood. Touch, presence, prayer, silence and listening without compulsory sermon or psalm, are essential values in pastors profession. The question of female leadership in the church is associated with the question of power. Many women pastors feel that they them self don't represent the kind of leadership that has been dominant in church for centuries.
Women pastors have experienced in the past and still experience today their position as pastors of the Oulu Diocese partly hard, but partly as an interesting challenge. The pioneer women pastors have opened and smoothened the way for the next generation. The era after the bishop change is charged with expectations.